Aloitan blogin kirjoittamisen, koska elämäni vain on mennyt sellaiseksi, että tahdon saata siitä jotenkin kiinni. Välillä osaan toki nauttia ja tuntuu, että kaikki menee juuri oikein, mutta suurimman osan aikaa olen kuitenkin liian masentunut, itkeskelen iltaisin ja vain murehdin elämääni toivoen, että se loppuisi mahdollisimman pian. Pahimpia ovat viikonloput, koska silloin saan aina lukea Facebookista, miten hauskaa Eksällä on ilman minua, uusien ihanien naistensa ja mahtavien ystäviensä kanssa. Niiden ihmisten kanssa, jotka elävät tässä yhteiskunnassa yleisesti hyväksyttyä elämää, viikot tekevät töitä ja viikonloput juhlivat juovuksissa, kauniina ja upeina tanssimassa baareissa ja tapaamassa toisia kauniita ja upeita ihmisiä. Eksä kyllä kerran sanoi, kun asiasta kysyin, ettei se ole ongelma jos olen erilainen ja että hänellä on muitakin ystäviä jotka eivät juo, mutta luulen, että hän olisi voinut olla kiinnostuneempi minusta eikä kaikkea sitä pahaa olisi tarvinnut tapahtua, jos olisin ollut kuten muut...

Joskus mietin, miten tästä kaikesta paskasta oikein voisi päästä pois. Itsemurha olisi helppo ratkaisu, ehkä liiankin helppo ja varsinkin liian vaarallinen, koska se on ainoa synti jota ei KOSKAAN saa anteeksi! Se on siis poissuljettu, vaikka toisinaan siitä fantasioinkin. Mutta se kyllä jää fantasian tasolle, koska elämä on kuitenkin todellisuudessa niin lyhyt (vaikka se tällä hetkellä tuntuukin aivan loputtoman pitkältä), ettei sen takia kannata pilata sitä todellisuutta mikä sen jälkeen on tulossa. Toinen versio on se, että jos vaikka "vahingossa" putoaisin jostain, jäisin auton alle tmv, joskus autoa ajaessa mietin, miltä oikeasti tuntuisi ajaa vaikka puuta päin tai rinnettä alas, eihän sitä ikinä tiedä, jos vain menettää auton hallinnan, niin voi käydä kenelle tahansa. Tuo ajatus taas on niin naivi, että itseänikin hävettää edes ajatella tuollaisia, koska vaikka pystyisin huijaamaan itseäni (mikä ei tässä tilanteessa olisi edes vaikeaa), Jumalaa en pysty harhauttamaan, en ikinä, Hän tietäisi joka tapauksessa että kyseessä on ihan yhtä paljon itsemurha kuin missä tahansa muussakin tapauksessa.

Yksi vaihtoehto, jota olen suhteellisen tosissani harkinnut, on se, että alkaisin juomaan. En tiedä auttaako se ihan oikeasti mitään, mutta tuntuisi, että siitä on moni kuitenkin saanut apua, ainakin hetkeksi. Pääsisi hetkeksi pois tästä kaikesta ja kun tulisi takaisin, voisi jatkaa siitä mihin on jäänyt, mutta rentoutuneempana ja ehkä ongelmatkin sitten tuntuisivat siedettävämmiltä. Ongelma tulisi kuitenkin siinä, että asiat täällä eivät odottaisi eivätkä toimisi itsekseen. Kun tulisin takaisin. olisin työtön ja velkainen, ja todella huonossa kunnossa, ainakin yksi kausi jäisi ihan varmasti väliin, en millään ehtisi kauden alkuun mennessä pelikuntoon. Myös pikkujunnuille olisi epäreilua, että heidän toimintaansa tulisi väkisin ongelmia, kun kaikki pitäisi järjestää uudelleen. Ihan varmasti joku hoitaisi heidän asiansa, mutta vanhemmat ovat niin kärsimättömiä, että jos muutamat treenit jäisi välistä, eivät he toisi tyttöjään enää seuraaviinkaan. Juuri kun olemme saamassa tyttöjen nuorimpia ryhmiä toimimaan, vielä vähän horjuvasti, mutta toimimaan kuitenkin, ne eivät kestäisi mitään pelleilyä. Pahin kaikista olisi kuitenkin omien lasteni tilanne. He olisivat olleet jossain missälie sijaiskodissa ja joutuisin käymään aivan järkyttävän taistelun saadakseni heidät takaisin. Tuo vaihtoehto tulee siis kyseeseen vasta sitten, kun minulla ei todellakaan ole elämässäni enää yhtään mitään!

Pakko kai sen on sitten vain jatkaa tällä kaikista tuskaisimmalla tiellä kuin tähänkin asti, koko ajan vain odottaen jotain parempaa. Repien kaikki loput voimat kasaan ja yrittäen jaksaa vielä kerran. Saada rahat riittämään vielä yhdeksi kuukaudeksi, jos vaikka sitten alkaisin jo saamaan niitä elatusmaksuja. Jaksaa viedä vielä yhden päivän läpi ilman että vain istun täysin apaattisena. Viedä tyttö treeneihin vielä kerran, ja kun sen on sinne vienyt niin se pitää jaksaa hakea vielä poiskin. Jaksaa järjestää vielä yksi ilta niin, että kaikki "monessa paikassa yhtä aikaa" -solmut aukeavat ja onnistun jotenkin hoitamaan kaiken sen mitä pitää. Vielä kerran nähdä tiedotuksia siitä, miten Eksä nauttii elämästään, vielä yksi ilta itkeä, sanoa sille pahoja sanoja, itkeä lisää, katua kaikkea ja toivoa että olisi taas voinut jättää jotain sanomatta, ja itkeä vielä enemmän, toivoa, että huomisesta tulisi erilainen päivä, vaikkei niistä ikinä tule erilaisia...