Sitä on tullut välillä pohdittua, että miten minusta on tullut niin heikko. Vielä vähän aikaa sitten elin elämääni enkä välittänyt mistään, onnistumiset tulivat ja menivät, ja niiden jälkeen pyrin aina vielä parempaan, vastoinkäymiset unohtuivat saman tien. Nyt tuntuu, että lannistun jokaisesta pienestäkin ongelmasta ja tunnen heti itseni huonoksi ihmiseksi ja kuinka kaikki menee pieleen. Jotenkin kaikki suhteellisuudentaju on täysin kadoksissa, jokainen pienikin asia tuntuu maailmanlopulta, mieli on kuin olisi loputtomat kuukautiset. Sitten taas välillä on jotenkin niin onnellinen melkeinpä ilman mitään syytä, ja silloin on niin täynnä sitä onnellisuutta että tuntuu kuin ihan pakahtuisi siihen. Nuo hetket tuntuvat tietysti paremmilta, mutta raskaita nekin ovat, yllättävän paljon energiaa tuo onnentunnekin vie. Voi kuinka kaipaankaan tavallista "tylsää arkea", ettei mikään tuntuisi oikein miltään ja voisi vain tallustaa eteenpäin, eikä aikakaan sitten tuntuisi niin loputtomalta kun ei ehtisi kokemaan niin paljoa!

Mutta takaisin heikkouteen. En tiedä, mistä tuo heikkous on tullut, enkä aivan tarkkaan edes sitä, milloin se tuli. Mutta sen tiedän, että sen tullessa tein ehkä suurimman virheeni ikinä: omien voimien huvetessa hain voimaa toisesta ihmisestä! Ensimmäistä kertaa ikinä luotin täysin toiseen ihmiseen ja aloin purkamaan suojausta, että hän pääsisi vielä lähemmäksi ja voisin tukeutua häneen kun omat voimani olisivat lopussa. Ehdin raottamaan suojakilpeäni juuri sen verran, että hän sai miekkansa sivallettua siitä raosta, ja senhän hän myös teki, saman tien! En tiedä miksi sain yhtäkkiä päähäni alkaa luottamaan muihin, kai se oli vain joku pakko kun huomasin, etten enää pärjää yksin kuten siihen saakka olin pärjännyt. Luulin tulevani vahvemmaksi, kun omien voimieni lisäksi saisin voimaa kumppanista, mutta siitä lähtien kun hän murskasi minut, olen tuntenut itseni vain heikommaksi kuin ikinä ennen. Ja totta puhuen en edes tiedä, mistä sen kaiken voiman saisi takaisin, kun en oikein edes jaksaisi etsiä. On kuin olisin jo niin nääntymäisilläni janoon, etten jaksa enää etsiä vettä. No, pitää vain muistaa, että aika ahdistaa mutta ikuisuus on armollinen. Jossain vaiheessa janoisenkin jano yltyy siihen pisteeseen, ettei hän enää tunne janoa lainkaan. Pitää vain rakastaa täydestä sydämestä niitä asioita, joihin edelleen voi luottaa; aurinkoa ja tuulta, lintujen hyppelyä ja kauniita kiviä, niitä aamuja kun ei jaksaisi nousta ja niitä iltoja kun ei malttaisi nukahtaa... Ja tänä iltana olen kuunnellut niin paljon Paul Simonin yli-inhimillisen nerokkaita lauluja, että haluaisin kirjoittaa runon! :)