Tuntuu aika typerältä, että kirjoitan blogia vain silloin, kun menee huonosti. Jotenkin vain silloin tuntuu, että tarvitsen sitä, se ahdistus on niin voimakas tunne, että haluan yrittää selittää sitä järjellä, että huomaisin, ettei siinä oikeastaan ole yhtään mitään järkeä. Osittain se kyllä auttaakin ja sitä jotenkin huomaa, ettei ahdistukseen todella ole mitään syytä ja se vähän helpottaa. Sitten taas kun menee paremmin ja elämä hymyilee, ei tule mieleenkään alkaa keksimään järkisyitä onnellisuuteen, koska tietää, ettei myöskään niitä löydy. Oikeastaan järki on ihmisille aikamoinen taakka, vaikka toki se mahdollistaa tämänkaltaisen elämän, jota elämme, mutta toisaalta se vie ehkä ajatuksia välillä vähän väärille raiteille. Koska perimmältään ihminen ei kuitenkaan toimi järjen mukaan, vaan tunteiden. Ajatuskin järjen seuraamisesta tuntuu suorastaan pelottavalta. Sellainen maailma saataisiin ainoastaan siten, että kaikille ihmisille tehtäisiin lobotomia heti syntymän jälkeen, eikä kenelläkään olisi omaa persoonallisuutta eikä suuria, mukanaanvieviä tunteita. Silloin voisimme unohtaa tunteiden seuraamisen ja toimia järjen mukaan, mutta kuka siitä lopulta nauttisi?

Eli nyt on tosiaan sata kertaa parempi aika kuin pitkään aikaan! Aloitin niiden kalanmaksaöljykapselien syömisen viikko sitten ja tietysti haluan lujaa uskoa, että kaikki johtuu niistä, koska silloinhan olen ratkaissut kaiken ja pelastanut koko loppuelämäni! :D Saunailta oli kyllä myös todella onnistunut, eli tämä parempi jakso voi oikein hyvin johtua siitäkin... Parasta oli, että kaikki tosiaan keskittyivät hauskanpitoon ja kukaan ei puhunut pahaa muista, niin minunkaan ei tarvinnut alkaa miettimään puhuuko joku samalla lailla minustakin. Vaikka tiesinhän sen jo etukäteen, meillä on kyllä niin paras joukkue, keiden kanssa jokainen saa olla sellainen kuin on, kunhan kunnioittaa joukkuetta. Toinen hyvä puoli oli se, etten lähtenyt baariin, vaan kiltisti kotiin nukkumaan, vaikka suurin osa vielä menikin jatkamaan. Siellä on aina niin paljon kilpailua kuitenkin, vaikka miten yrittäisi keskittyä vain omaan hauskanpitoon ja unohtaa muut. Ja tietysti se, että Eksä olisi ihan varmasti ollut siellä niiden täydellisten naistensa kanssa, jotka osaavat olla ihania ja tehdä hänet onnelliseksi, mitä minä en ikinä oppinut. Jotenkin kaikista epäreiluimmalta tuntuu se, kuinka hän voi vain nauttia elämästään nyt kun on päässyt minusta eroon. Välillä mietin, miksei hän joudu kokemaan tätä samaa tuskaa, miksei häntä petetä, miksei hänellä ole tällaista samanlaista ikävää mutta samaan aikaan inhoa jotain ihmistä kohtaan? Kuitenkin tunnen niin suurta syyllisyyttä noista ajatuksista, koska ihan oikeasti en haluaisi tätä paskaa kenellekään toiselle. Miksi se helpottaisi omaa tuskaa että tietäisi jonkun muunkin kärsivän? En ymmärrä, mutta jotenkin se vain tuntuu, että kyllä se vähän helpottaisi...

Oli kyllä ihan mahtava viikonloppu, en itkenyt kertaakaan!!! Ja heti huomaa, miten paljon voimia säästyy kun ei käytä niitä itkemiseen, sain sunnuntaina siivottua keittiön! Ihan oikeasti, asia jota olen suunnitellut jo monta kuukautta, ja nyt sain sen ainakin aloitettua, tietysti muu kämppä on vielä jäljellä, mutta on se vaan hienoa kävellä ympäriinsä ihan siistissä huoneessa! Ja olemme juhlineet sitä syömällä ruokapöydän ääressä, nyt kun siihen taas mahtuu, siitä tulen taas enemmän onnelliseksi kun voimme tehdä tuollaisia asioita, ihan niin kuin kunnon perheet <3 Ja aion kyllä jatkaa siivoamista kunhan taas saan itseni kerättyä. Nyt on siis kyse ihan vain laiskuudesta, koska todella yhtään ahdistunut en tällä hetkellä ole, voi kuinka toivoisin, että tämä olo kestäisi pitkäänpitkäänpitkään!!! Ja laiskuus ei tunnu niin pahalta, se ei tunnu sellaiselta että olen viallinen, koska kyllähän ihan kuka tahansa voi olla laiska, ja jos sen takia jättää siivoamatta, se ei kerro mistään ongelmista ;)

Ja nyt olen saanut viettää Seuran ihmisten kanssa todella paljon aikaa, muiden valmentajien, seurajohdon ja kaikkien random Seuran henkilöiden. Ja se tuntuu hyvältä. He ovat aina iloisia minut nähdessään, he kunnioittavat minua, he muistavat nimeni. Heille olen joku, heille on aivan selvää, että minun elämälläni on tarkoitus ja he ovat iloisia, että olen syntynyt ja että työskentelen heidän kanssaan. Seurassa minulla on oma koti, oma elämä ja oma paikka! Minulla ei ole mitään käsitystä, miten olen tähän asemaan Seurassa päässyt, mutta olen todella onnellinen siitä, se ikään kuin kruunaa tämän hyvän olon. Välillä tunnen todella huonoa omaatuntoa siitä, etten Seuran takia voi olla lasteni kanssa niin paljon kuin tahtoisin, mutta tällaisina hetkinä tunnen vain, että tämä harrastus antaa minulle niin paljon, että lapset saavat nyt vain kestää :D Ja sittenhän olen kuitenkin enemmän heidän kanssaan kun kotona ollessa en vain makaa sängyssä ja itke.

Ja tänään maksoin kaikki laskut pois ja luulen, että selviydymme hyvin seuraavaan palkkapäivään, kun vain vähän mietin mitä syömme, nyt on energiaa tehdä vaikka isompiakin ruokia, ettei ainakaan Heseen tarvitse törsätä, sillä rahalla syömme jo 3-4 päivää. Kaikenlaisia hyötyjä tästä hyvästä olosta! :) Rakastan elämää, ja rakastan Jumalaa kun Hän on tämän elämän minulle antanut!!! <3